Koirani ennen Onnia (kuvia lisätty)

Tahvo vuonna 2005, 11-vuotiaana.

Blogimme vakiokävijä Quu pyysi edellisen viestin kommentissaan minua kertomaan edesmenneistä koiristani ja sehän sopii mainiosti, niitä karvaturreja on mukava muistella :)

Vuonna 1990 olin 9-vuotias, kun meille tuli koira. Rotuvalinnassa perheemme päätyi säänkestävään, hauskannäköiseen koiraan, rotuun, joka silloin oli nimeltään lyhyesti ja ytimekkäästi lapinkoira. Iina haettiin Hiekkaniemen kennelistä Vesannolta. Isovanhemmillani oli silloin koiria, mutta muuten vanhemmillani ei tuolloin ollut kokemusta koirista. Hiukan allergiaakin perheessämme oli ja aluksi jännitimme voimmeko ylipäätään pitää koiraa. Kaikki meni siltä osin kuitenkin hyvin. Muutenkin Iina oli mitä mainioin koira. Melko itsepäinen tapaus se oli ja taisi jättää hampaanjälkensä pöydän jalkoihin ja kirjojen selkämyksiin. Kovin perusteellisesti sitä ei silloin koulutettu, kuitenkin niin, että arkielo sujui mukavasti ja näyttelyissä esiintyminen sujui ongelmitta. Myös jossakin arkitottelevaisuuskoulutuksessa Iinan kanssa kuljimme, tai siis lähinnä äiti kulki, Iina taisi höynyyttää meitä tyttösiä, pari vuotta nuorempaa siskoani ja minua, niin että teki mitä halusi :) Iinalla oli melko vahva riistavietti ja oravat ja jänikset saivat kyytiä. Näyttelyssä Iina menestyi mukavasti, valioitui 2,5-vuotiaana. Lähinnä kävimme lähiseudun ryhmiksissä ja Joensuussa kaikkien rotujen näyttelyissä, kerran jopa erkkarissa. Tuolloin lapinkoira oli tyypiltään hiukan erilainen kuin nykyään, selkeästi korkeuttaan pidempi ja rungoltaan kevyempi. Ehkä hiukan ahmamaisempi. Tässä yksi kuva Iinasta, skannattu, joten ei ole kovin tarkka:


Tuolloin parikymmentä vuotta sitten oli vallalla käsitys, että "nartulle on hyväksi, jos se tekee yhdet pennut". En muista millä sitä silloin perusteltiin. Niinpä meilläkin mietittiin, että olisipa mukavaa jos Iina astutettaisiin. Tuolloin ei ollut internettiä eikä Koiranettiä, mistä tutkailla mahdollisten sulhaskandidaattien taustoja. Kasvattajaan varmaan oltiin yhteydessä ja näyttelyissä nähtiin potentiaalisia uroksia. Jalostustoimikunnaltakin kysyttiin urossuosituksia, mutta se ei ymmärrettävästi suositellu Iinaa käytettäväksi D/C-lonkkien takia. Huolimatta siitä, Iina astutettiin komealla Niihtun Poallulla keväällä 1994.

12.7.2004 syntyi 7 pentua, yksi narttu ja kuusi urosta. Iina oli hyvä emo, mitään ongelmia synnytyksessä tai imetyksessä ei ilmennyt. Melko alusta asti oli selvää, että kotiin jää yksi pennuista. Tahvo oli pentueen outolintu, se mönki pitkin pentulaatikkoa silloin kun muut nukkuivat, huuto vaan kuului! Oli helppo päättää, että juuri se jää kotiin. Jotenkin se erottui porukasta, sillä lähes jokainen pennunostaja olisi halunnut valita Tahvon. Minulle on jäänyt pentueen kasvattamisesta vain mukavia muistoja. Se en ollut minä, joka valvoi ensimmäiset yöt pentulaatikon reunalla ja siivosi pissat ja kakat. Äidille kokemus taisi olla rankempi :) Muistan kuinka vaikeaa pentujen päästäminen omiin koteihinsa luovutusiässä oli. Kun uudet omistajat tulivat hakemaan pentuaan, minä otin Tahvo-pennun kainaloon ja menin leikkimökkiin itkemään ja odottamaan, että lähtisivät jo pois, heh.


Tahvo vuonna 2005

Tahvo oli minulle se Ensimmäinen Oma Koira. Vaikka sekin oli koko perheen lemmikki ja kaikki osallistuivat sen hoitoon, leimaantui se minuun eniten. Tahvon kanssa kävimme myös arkitottiksessa ja näyttelyissä. Se olisi varmasti sopinut myös agilityyn, sillä se oli luonteeltaan tottelevainen ja ketterä liikkeissään. Myös Tahvosta tuli Suomen muotovalio 2,5-vuotiaana. Rakenteeltaan se oli selvästi neliömäisempi kuin Iina ja vallalle näyttelyissä tulikin se, että neliömäiset, pystykorvamaiset lapinkoirat menestyivät pitkärunkoisia paremmin. Tahvolla olisi ollut myös kysyntää jalostukseen, mutta olimme päättäneet, että emme sitä anna emonsa huonojen lonkkien takia. Tämä olikin kaukaa viisas päätös, sillä useampi Iinan pennuista sairastui vanhetessaan sokeritautiin, joka periytyi pentujen isän puolelta (Niihtun Poallun kuolinsyyksi koiranettiin on merkitty diabetes). Iina eli normaalin vanhuuden ja nukahti ikiuneen lähes 14-vuotiaana. Myös Tahvolle puhkesi sokeritauti, jonka kanssa koira eleli joitakin vuosia, kunnes näkö huononi ja sokeritasapaino alkoi heittelehtimään. Päästimme uskollisen ystävän lepäämään 13 vuoden iässä.


Tahvo joulukuussa 2006 (melko vähälumista oli...)


Tahvon viimeinen joulu 2006

Näiden lappalaisten ansiosta minulle oli päivänselvää, että seuraava koirakin on suomenlapinkoira. Ilman Iinaa ja Tahvo ei olisi Onniakaan, ainakaan meidän perheessä.