Onni pääsi ensimmäistä kertaa haistelemaan tuulia esi-isiensä maille, kun suuntasimme vaellukselle Utsjoen maisemiin. Seurue koostui minun ja Onni lisäksi Emmasta ja Vannista. Emman kirjoittama hieno vaelluskertomus ja kuvia löytyvät Talvikylän blogista. Samoja kuvia löytyy luonnollisesti myös tästä minun kirjoituksestani. Kiersimme Utsjoen retkeilyreitin, josta kartta alla. Kuva on kopioitu täältä.
Torstaina saavuimme Utsjoen luontotuvalle noin kello 17 ja aloimme valmistautua lähtöön. Tarkoitus oli kävellä ylämäkeen kolmisen kilometriä ensimmäiselle yöpaikalle, Kalkujoenlammen kodalle.
Keli oli kuuma ja polku kulki pusikkoisessa maastossa, joten sääskiä riitti seuraksi, kuten arvata saattaa. Ärräpäät meinasivat lennellä, kun punnersi ylämäkeen raskas rinkka tottumattoman kantajan selässä, hiestä märkänä ötyköitten syötävänä. Mukaan varattu sääskitakki oli tietysti rinkassa. Elävänä kuitenkin selvittiin Kalkujoenlammelle asti. Siellä sääsket eivät enää suuremmin kiusanneet vaan saimme nauttia kauniista, aurinkoisesta illasta makkaranpaiston merkeissä.
Yö nukuttiin kodassa ja aamulla heräsimme taas kirkkaaseen, aurinkoiseen säähän. Emma oli onnistunut kuljettamaan pari kananmunaa ehjänä ja valmisti meille herkullisen aamiaisen: paistettua munaa ja pekonia, nam! Virkein mielin päätimme oikaista polulle, jottei tarvitsisi palata osittain samaa reittiä takaisin. Ylemmäksi tunturiin noustessamme tuuli virkisti oloa ja sää oli kaikinpuolin ihanteellinen.
Kuljimme pitkin merkattua reittiä kohti Heargevarrin tulipaikkaa. Noin puolen tunnin välein pidimme lepotaukoja, jolloin myös koirilta riisuttiin reput, joissa ne kantoivat omat ruokansa ja makuualustansa.
Koirat poseerasivat erään tunturin laella:
Tulipaikalta otimme jälleen kartan kätösiin ja lähdimme oikaisemaan omia polkujamme pitkin välttääksemme "turhan" alas ja ylös tunturia nousemisen, sillä merkitty reitti poikkesi takaisin tielle Kirkkotuville. Kirkkotuvat olimme jo nähneet autosta ohi ajaessamme. Tällä pätkällä olikin ohjelmassa joen ylitys. Ensin veimme rinkat toiselle puolelle ja sitten haimme koirat. Kumpikaan koirista ei ollut ennen ollut jokea ylittämässä, mutta urheasti ne tulivat perässä. Onnikin taisi ensimmäistä kertaa joutua vedessä uintisyvyyteen asti hetkeksi :)
Joen ylityksen jälkeen pidimme lounastauon syömällä nuudeleita ja ruisleipiä meetvurstin kera. Koirat käyttivät lepotauot hyväkseen ottamalla voimaunet. Tauon jälkeen jaksoi taas kivuta tunturin jos toisenkin laelle.
Löysimme hyvin takaisin polulle. Suunnistaminen tuolla tunturissa kirkkaalla säällä oli helppoa. Runsaslukuiset lammet olivat hyviä maamerkkejä tunturinhuippujen lisäksi. Noin 10km vaelluksen jälkeen saavuimme toiselle yöpaikalle, Nammajärven kodalle. Hartioita pakotti, rinkka painoi ja paita oli märkänä. Oli ilo todeta ettei muita ihmisiä näy mailla eikä halmeilla ja pulahtaa virkistävälle naku-uinnille Nammajärveen. Koirat olivat myös väsyneitä päivän koitoksista.
Jälleen nukuimme kodassa. Yöllä keli hieman viileni ja taivas oli pilvessä, kun heräsimme. Lähtöä tehdessä alkoi myös satamaan ja päätimme laittaa sadevaatteet sekä itsellemme, että koirille. Seuraavan yön aioimme nukkua teltassa, joten ajatus likomäristä ja haisevista koirista nukkumassa kainalossa ei innostanut. Onneksi sadekuuro oli lyhyt ja noustessamme kurua pitkin tunturiin tuuli kuivatti vaatteet.
Lounastauko pidettiin Koahppelasjärven tuvalla, joka oli hienolla paikalla. Sen jälkeen reitti kulki upeissa maisemissa kurun reunalle ylhäällä, alhaalla pilkisteli järvi.
Kurun reunaa kulkiessamme hieman eksyimme, sillä odotimme reitin kääntyvän ylös tunturiin, mutta järven pohjoisosassa se kääntyikin alas järveä kohti. Päätimme, ettemme lähde kapuamaan rinnettä alas, koska polun pitäisi jossain vaiheessa kuitenkin lähteä reippaasti ylöspäin. Jatkoimme siis matkaa poropolkua pitkin ja odotimme pian risteävämme merkitylle reitille, joka nousee kurusta takaisin ylös. Näin ei kuitenkaan käynyt ja lopulta tajusimme olevamme jo liian kaukana kartan mukaan. Päätimmekin nousta suorinta tietä tunturin päälle ja ottaa sieltä suunnan kohti reittiä. Hikiset 20 minuuttia myöhemmin olimmekin taas ylhäällä. Koiratkin näyttivät nauttivat lepotauosta yhtä paljon kuin mekin.
Katsoimme kartasta suunnan kohti reittiä. Ylitimme suoalueen kuunnellen kapustarinnan surullista vihellystä. Noin kilometri ennen takaisin reitille saapumista päätimme pystyttää leirin kauniille paikalle lampien läheisyyteen. Pystytimme teltan ja teimme pienet tulet, jotta sääsket pysyisivät loitolla. Söimme pussipastaa ja jälkiruoaksi lättyjä kaakaon kera. Erämaa lumosi rauhallisuudellaan, vain kapustarinnan vihellys, kivitaskujen nakutus ja ajoittainen ehkäpä ketun tai naalin naukuva ääni oli seuranamme. Tämä ilta oli reissun parasta antia! Toivottavasti se välittyy myös kuvista.
Vähän epäilytti miten koirat suhtautuisivat pienessä teltassa yöpymiseen, mutta turhaan, sillä Onni simahti heti sille osoitetulle paikalle ja Vanni hieman ihmeteltyään tyytyi myös osaansa. Puoli viiden aikaan aamulla totesimme läpi yön paistaneen auringon lämmittäneen telttaa niin, että oli parasta siirtää koirat ulos nukkumaan. Tyytyväisinä ne kävivät kiepille teltan viereen melko navakan tunturituulen tuivertaessa turkkia.
Aamu valkeni aurinkoisena, mutta tuulisena. Eipä ollut sääskistä haittaa. Edessä oli viimeinen vaelluspäivä. Polku kulki helpossa maastossa välillä hieman nousten ja laskien. Sää oli ihanteellinen. Emme pitäneet ruokataukoa, vaan useamman lyhyemmän lepotauon viimeisiä suklaita ja suolapähkinöitä natustellen. Olo oli hiukan haikea, kun tiesi ettei noihin maisemiin pääsisi taas pitkään aikaan, mutta toisaalta rinkasta luopuminen ja sauna mökillä houkuttelivat.
Viimeinen tauko vietettiin Johtalanvarrin tulipaikalla. Sen jälkeen viimeiset kolme kilometriä tuntuivatkin pitkältä. Maasto muuttui kivikkoiseksi ja metsäiseksi ja sääsket liittyivät seuraan. Viimeinen alamäki tuntui kestävän ikuisuuden, mutta viimein olimme Luontotuvalla. Vaellus oli hieno kokemus, olo oli väsynyt, mutta onnellinen.
Luontutuvalta ajelimme Uulan säästön kautta Dalvadasiin mökille. Saunominen ja poronkäsitys maistuivat hyvältä! Seuraavana päivänä kiipesimme tunturiin ihailemaan maisemia ylhäältä käsin viimeisen kerran. Hieman ennen huippua Onni ja Vanni haistoivat jotain (varmaan poroja) ja huipulla Onni veti hartaasti vainua ja haukkui kimakalla äänellä laaksoa kohti. Illalla kävimme myös Tenon rannassa.
Kotimatkalla pysähdyimme Inarissa saamelaismuseo Siidassa, jonka pihalla olevaa porokoirapatsasta piti tietysti morjestaa!
Oli kyllä mukava kokemus! Lapin maisemat sykähdyttävät joka kerta. Ehkäpä tänä kesänä vielä teemme pienen viikonloppuvaelluksen oman lauman voimin. Pääsevätpähän isäntä, Ilona ja Myykin kokemaan retkeilyn riemut :)