Saavuimmekin Lihapyörteen P-paikalle perjantaina aamupäivällä. Sää oli pilvinen ja vähän väliä sataa tihutti enemmän tai vähemmän vettä. Lähdimme matkaan kohti Värikallioita. Jo ensimmäisten kilometrien aikana totesimme, että kastumme joko vesisateen takia, jos ei ole sadetta pitävää kampetta päällä, tai sitten sadevaatteiden takia, jotka hiostavat rinkkaa kantaessa. Ala-Ölkyn laavulla pidimme lounastauon ja odottelimme sateen taukoamista. Kylläpä makkarat ja voileivät maistuvatkin hyvältä ulkoilmassa!
Värikalliolla on Suomen kolmanneksi suurimmat kalliomaalaukset ja ne on virallisesti löydetty 1970-luvulla. Esi-isämme ovat maalanneet ne joskus 4000 vuotta sitten. Lisätietoa maalauksista voi lukea vaikka täältä. Värikallioille johtava polkusilta oli hiukan huonossa hapessa joko korkealla olevan vedenpinnan takia tai sitten se oli keikahtanut muuten vaan. Jade taisikin humpsahtaa vinolta sillalta veteen :) Onneksi oli uusi keltainen sadetakki päällä ;)
Värikalliolta meidän oli alunperin tarkoitus suunnata kohti etelää ja Kokalmusta, mutta kurja sää ja meidän ihmisten huono energiataso vei meidät takaisin autolle tuumimaan uutta sotasuunnitelmaa. Tuo Värikallion polku on siis rengasreitti ja pituudeltaan noin 8 km. Ala-Ölkyn laavun lisäksi kalliomaalausten lähellä on kota ja tulipaikka. Keitimme autolla nuudelit ja pohdimme mitä tehdä. Ajatus telttailusta märkien kamppeiden ja koirien kanssa ei oikein kiehtonut. Kysyimmekin isännän veljeltä voisimmeko tulla hänen mökilleen, joka on lähellä Hossaa. Meidät kuokkavieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja niinpä juhannusaattoa vietettiinkin hyvässä seurassa mökkeillen. Seurueeseen kuului myös jackpoo Lenni (jack russelinterrierin ja villakoiran sekoitus siis) ja koirat tulivatkin hyvin juttuun keskenään. Jade yllätti positiivisesti kuuliaisuudellaan ja se saikin olla mökkiniemessä irti Myyn ja Lennin kanssa. Kyllähän koiria nukutti illan tullen, kun ensin oli retkeilty ja sitten vielä juostu pitkin mökkipihaa!
Juhannuspäivänä suuntasimme "Iirinki"-nimiselle reitille eli Iivaaran valloitukseen. Iivaara on 470m korkea metsäinen tunturi. Nousu huipulle haastoi mukavasti ja hienot maisemat ympäri Kuusamoa palkitsivat.
Iivaaran kupeessa oli yksi tilava autiotupa sekä Iijoen alkupiste eli kirkasvetinen, pulppuava lähde. Reitin pituus oli kaikkiaan 9 km ja kyllähän sekin tuntui jaloissa korkeuseroineen kaikkineen.
Vaellusviikonloppu typistyi siis tällaiseen päiväretkeilyyn, mutta mukavat reissut olivat silti ja tuli nähtyä taas uusia paikkoja!
Myyllä muuten oli Manmatin koirareppu nyt eka kertaa käytössä ja totesimme, ettei se ole niin hyvä kuin Onnin Meru-reppu. Vaikka Manmatia käsittääkseni suositeltiin kapeakroppaisille koirille, oli se silti vaikea saada pysymään tasapainossa.
Jotenkin nuo tekstit eivät ole siellä missä pitäisi suhteessa kuviin, mutta en nyt jaksa alkaa tätä enää muokkaamaan. Eiköhän tästä asia käy selväksi :)
